Lohikäärmeen poika

Voi, kuinka pitkään mun onkaan pitänyt sotkea sormeni lohikäärmeisiin ja fantasiaan! Päätin viimein aloittaa ja nyt mulla on kasassa alkeellinen juoni ja päähahmojen luonnetyypit. Loppuratkaisusta mulla ei ole mitään hajua, joten vielä pitäisi saada keksittyä tarinalle luoteva lopetus, etten päädy kirjoittamaan hölynpölyä kymmeniä sivuja vain ymmärtääkseni, että teksti on mahdoton lopettaa.

Päähahmokaksikkona Ozora (mahdollisesti nimeen tulee vielä muutoksia) ja Kaito, jotka kohtaavat tarinassa pakotettuina, eivätkä todellakaan ole halukkaita tutustumaan tai solmimaan ystävyyttä vähimmissäkään määrin. Juoni kuitenkin tiivistyy sellaiseksi selviytymiskamppailuksi, että kaksikko alkaa luottaa toisiinsa, kun ketään muutakaan ei ole. Lopusta sitä ollaankin sitten erottamattomia ystäviä.

Vietin yli tunnin verran tutkien Japanin kasvillisuusvyöhykkeitä, kasvistoa ja eläinlajeja. Muutama lohikäärmerotu on jo valmiiksi suunniteltu ja ideoitu ja hahmotan ja avaan tätä itelleni auki ajatus ajatukselta.

Tässä on teille vähän alkumaistiaisia, mutta varoitan, että tää on vielä hyvin keskeneräisessä vaiheessa ja vasta luonnos.


Prologi:

Kattotiilet rapisivat sandaalien alla. Aurinko nousi hitaasti idästä kaukaisten temppeleiden takaa maalaten vihreät metsämaisemat hetkeksi kullanhohtoisiksi. Talojen seinillä kasvava kultahumala oli levittänyt kirkkaanvihreät lehtensä punaista kiviseinää vasten. Puoliksi sen alla kasvoi keltainen kiinankärhö, jonka kellomaiset, kauniit kukat olivat avautuneet vastaanottamaan aamuauringon uneliaita valonsäteitä.

Vanhan tiilitalon takapihan puuportin yli hyppäsi kymmenvuotias poika, jonka mustiin hiuksiin oli takertunut oksia ja ruohonkorsia. Hän kiipesi tikapuista ylös katolle ja mutkitteli eteenpäin mustia pilviä tupruttavien savupiippujen välistä. Hän loikki katolta toiselle ja laskeutui kissan tavoin jaloilleen alas mukulakivillä päälystetylle toriaukiolle, jolla tuoksui vastaleivotun leivän ja paistettujen kananmunien tuoksu. Kaitoksi kutsuttu poika pyyhälsi kahden, mustan häränpoikasen välistä sivukujalle ja sieltä soratielle, jonka molemmilla puolilla kohosivat kullankeltaiset, tuulen huojuttamat vehnäpellot; niiden takana taivas oli täydellisen sininen kullanhohtoiseksi värjäytynyttä horisonttia lukuun ottamatta.

Kaito juoksi niin lujaa, että häneltä oli mennä henki. Maisemat pyörivät hänen päässään kuin vapaapudotuksessa; millään ei tuntunut olevan mitään järkeä. Heinä yhtyi taivaaseen ja kieppuvia, pieniä pilviä oli mahdoton tunnistaa siellä täällä soratietä kimmeltävistä vesilätäköistä. Hän oli syönyt viimeisten kolmen vuorokauden aikana liian vähän siihen nähden, miten kovaa ja pitkiä matkoja hän kymmenvuotiaaksi juoksi. Heikotuksestaan huolimatta nuorukainen lisäsi tahtia ja pysähtyi haukkaamaan happea vasta vanhan, käyttökelvottoman tuulimyllyn juurella. Pahan olon aalto huokui yllättäen hänen ylitseen, ja Kaito taipui välittömästi kaksinkerroin rasituksesta, oksensi ulos syömänsä vaatimattoman maalaisaamiaisen ja piteli itseään maassa nelinkotin kädet ja jalat täristen. Hän veti keuhkonsa täyteen happea ja nousi pystyyn hyvin vaivaloisesti. Vain muutaman minuutin lepotauon jälkeen Kaito pyyhki hikiset suortuvat kasvoiltaan ja alkoi juosta uudelleen.

Hänen takanaan liiteli neljä piikkipyrstökiitäjää etsimässä aamiaista. Ne päästivät korkeita, suloisia ääniä leijaillessaan ilmassa siniset silmät kimmeltäen. Välillä joku linnuista painoi siipensä suppuun ja sukelsi uhkarohkeasti kohti soratietä napatakseen kiinni sitä ylittävän koppakuoriaisen. Kaito vihelsin kiitäjille hampaidensa lomasta, pyyhälsi läpi korkeiden vehnäpeltojen ja tasapainotteli puron yli kivien päältä maanviljelijöiden kylän itäiselle puolelle. Hän hyppäsi puuportin yli pienelle laitumelle ja juoksi niin lujaa, että jalat olivat antaa myöten. Aitauksen täysikasvuinen ja valtavaksi lihotettu härkä kohotti levottomana päätään ja mylvähti matalasti, mutta oli ilmeisesti aivan liian laiska juostakseen pojan perään aamiaisensa äärestä. Se laski mustan turpansa takaisin keltaiseen heinään ja antoi Kaiton mennä.

Pikkupoika juoksi lampaiden aitauksen läpi sivukujalle ja siitä takaisin vaatimattomalle torialueelle, joka oli kymmenessä minuutissa herännyt henkiin. Naiset keräsivät kokoon pieniä puupöytiä ja hoputtivat jälkikasvuaan lempeästi aamupesulle. Vanhemmat pojat paimensivat vuohia ja nuoria sikoja kylän laidoille pystytettyihin, räsyisiin aitauksiin.

Kaito juoksi kaiken ohi niin nopeasti, että hän ei nähnyt muuta kuin silmissä viliseviä värejä . Hän pinnisti voimansa äärimmilleen ja hyppäsi viimeisillä voimillaan puisen aidan yli oman kotitalonsa takapihalle. Hän haukkoi keuhkoihinsa happea kuin sydänkohtauksen saanut laskeuduttuaan polvilleen japanilaisen, yli viisikymppisen naisen eteen. Hän kumarsi niin alas, että hänen otsansa kosketti pihan multaista maata. Avattuaan silmänsä pitkäksi valuneen, syyttävän hiljaisuuden jälkeen, maa lopetti pyörimisen hänen ympärillään.

"Ei lainkaan kehitystä viikkoon", nainen lausui hitaasti. Hän oli vetänyt hiuksensa kireälle nutturalle ja kietonut tummanharmaan hiusmytyn ympärille punaisen silkkinauhan. Naisen tummanruskeat, julmat haukansilmät siristyivät useiden ryppyjen uurtamilla kasvoilla, kun hän kuljetti kättään hitaasti indigonsinisen kimonon yksinkertaisesti kuvioidulla reunalla ja pudisteli tyytymättömänä päätään.

"Mirakawa-sama, anna anteeksi, minä lupaan yrittää lujempaa", Kaito hengähti. Hän kohottautui maasta vain muutaman sentin kohdatakseen anovana naisen katseen, mutta tämä painoi hänet takaisin maata vasten ja nousi kirsikkapuusta veistetyltä tuolilta miltein inhoava ilme kasvoillaan.
"Juokse sitten."

Kaito uskalsi nostaa kasvonsa multaisesta maasta uudestaan vasta, kun oli varma Mirakawan lähdöstä. Hän nousi pystyyn kauttaaltaan likaisena, mutta liian epävarmana kysyäkseen lupaa kylpyyn. Kaito ponnisti vesitynnyrin reunalta ylös katolle, heitti jalkansa tiilikaton reunan yli ja jäi katselemaan vaitonaisena helteiseen autereeseen, jonka kirkaassa hohteessa liikkui kaukana horisontissa raskaisiin armoreihin puettuja lohikäärmeitä.

Varjoja takapihalla

"Hei, ootko sä varma, ettet sä haluu mua mukaan?"

Taza kohottaa katseensa käärimästään tupakasta ja virnistää mulle huolettomasti.
"Ei sun tarvii."

Rastapää vie tupakan kuivuneille huulilleen. Se vetää kolmet savut ja rentoutuu tiiliseinää vasten.
"Pelottaaks?"
"Vaan sun puolestas. Tollanen pelle jää kyllä kiinni."

Nappaan tupakan Tazan huulilta ja vien sen omilleni.
"Ois kyl sääli, jos en sais töllöttää sun rumaa turpaa päivästä toiseen."
"Kusipää!" Taza nauraa, lyö mua leikkimielisesti nyrkillä olkapäähän ja nappaa tupakkansa takasin.

Me kätellään, sovitaan suunnitelman aukot ja epäkohdat yksityiskohtaisesti ja kadotaan omia teitämme pitkin öisen liikenteen sekaan. Mulla on paidan alla vyötä vasten desert eagle. Aseen kylmä pinta ei tunnu tutulta vatsaa vasten; en mä normaalista tälläsiä kantele mukanani.

Me sovittiin, että mä tapaan Tazan tasan tuntia myöhemmin parkkipaidan laidassa. Siihen se tuo kaiken mitä on saanut käsin kannettua. Me juostaan satamakaduille, hypätään Raptorin kaaran kyytiin ja huristetaan näkymättömyyteen. Ei ne meitä liikenteestä löydä, ei mitenkään.

Mä asetun istumaan puiselle penkille ja kuuntelen. Painan käteni aseen pintaa vasten hermostuneena, vaikka tiedän, ettei kukaan voi epäillä syylliseksi poikaa, joka on kaukana tapahtumapaikalta.

Mua ahdistaa ajatella, että Taza on tuolla jossain. Se luultavasti etsii tietä sisään samalla, kun mä istun ja odotan tässä vitun kuolemanhiljaisuudessa. Miksei se tahtonut mua mukaan? Mä en käsitä. Onko sen jätkän ylpeys tosiaankin niin suuri ja ylitsepääsemätön, ettei se kehtaa parasta ystäväänsä ottaa mukaan messiin? Kai se tahtoo vain sooloilla, mokoma rastakukko.

Aika kuluu hitaasti, kun ei ole mitään muuta ajateltavaa kuin Taza ja sen peurankoivet. Se on nopea jätkä ja sitäkin enemmän sillä on älliä ja taktikointikykyä. Mä valun penkillä alaspäin ja vedän huppua syvemmälle päähäni. Tuuli puhaltaa mun mustiin hiuksiin ja riuhtoo niitä ilmassa ylös alas. Ei Tazalla oo mitään hätää.

Pian mä kuulen ääniä. Tazan intiaanihuuto kaikuu tyhjillä kaduilla, ja mä ryhdistäydyn automaattisesti. Jahtaako ne sitä?

Lehdet tanssii tyhjän parkkipaikan yli. Mä käännän päätäni niin, että näen sivukujan mustanharmaiden varjojen liikkeet sivusilmälläni. Taza on siellä ja joku seuraa äänistä päätellen sen perässä. Mä painan käteni nyrkkiin, puren huultani niin, että veri leviää ikenille ja kielelle ja toivon koko sydämestäni, että Taza on noista varjoista ainoa, joka tulee seisomaan kahdella jalalla loppuun asti.

Yllättäen pamahtava laukaus saa mun nahkatakkiin verhotun ylävartaloni värähtämään. Mä puristan silmänsä kiinni ja pelkään henkiriepuni puolesta enemmän kuin ehkä pitäis. Uusia laukauksia ammutaan vielä kolme - sitten katu hiljenee. Joku parahtaa ja kaatuu niin, että roskapöntöt kolisevat. Valittavaa itkua seuraa hetki hiljaisuutta.

"Dead meat, ruokaa rotille!" Taza karjuu ja röyhistää rintaansa astellessaan varjoista katulampun alle. Se sulloo aseen piiloon oliivinvihreiden haaremihousujensa sisään ja nauraa.

"Mitä helvettiä?"
"Mitä?"

Mä vastaan Tazan ylemmyyttä tihkuvaan katseeseen täynnä hämmennystä.

"Sunhan piti vain juosta."
"En mä nyt selkääni luodeille käännä", Taza murahtaa, sipaisee rastat pois silmiensä edestä ja käärii tupakan.
"Ton takia sua ei pitäis ottaa mukaan. Kuolisit minuutissa."

Mä käännyn ympäri, kävelen kadulle, jolta Taza juuri tuli ja kumarrun katsomaan hämilläni kahden nuoren, aasialaisen miehen kohmettuneita kasvoja.

"Ei niillä oo aseita", mä kuiskaan ääneen. Käännän ruumiin ympäri sydän hakaten.
"Voi vitun kusipää, ei niillä ole mitään!"
"Eikö?" Taza vilkaisee yli mun olkapään ja hymähtää ääneen. Se vetää kahdet savut tupakastaan ja puhaltaa päänsä yläpuolelle kiemurtelevan savupilven.
"Oho."
"Oho!?"

Taza kohottaa toista kulmaansa ja naurahtaa häkeltyneenä mun reaktiosta.
"Anna olla. Ei sillä oo väliä. Lähetään jo, me jäädään muuten kiinni."
"Ei vitussa jätetä näitä tähän!"
"Mitä vittua me sitten tehdään? Pakataan ne reppuun vai? Ala jo tulla, oo mies kerranki."


Kun mä nyt pohdin tätä tarinaa kymmenen vuotta linnassa istuneena jätkänä, tiedän, että tuo oli se ilta, joka käänsi mun elämäni ylösalaisin. Jos mä olisin vain antanut olla, jäänyt siihen ja lopulta kertonut kytille miten asia oikeasti oli, en ois joutunut samaan kierteeseen kuin Taza. Mä olisin saanut parin kuukauden tuomion rikoksen avustamisesta ja sen säikäyttämänä olisin luultavasti kääntänyt elämäni paremmille raiteille.

Niin ei kuitenkaan käynyt. Me kerettiin tekemään Tazan kanssa monta yhteistä rikosta ja oltiin yhteistyökumppaneita todella pitkään. Ainoa ero meidän välillä oli vain se, että loppujen lopuksi meistä toinen joutui vankilaan, toinen hautaan.

Taza kuoli kuten syntyikin, tiirikointivälineet ja desert eagle vyöllä ja nahkahanskat käsissä. En vaan ois koskaan osannu kuvitellakaan, että mä olisin se, joka sen lopulta ampui.

"Oo mies kerrankin."
Mä olin.

Tarina naamioista

Kesä puhaltui sisääni kuin jokin aineellinen. Se täytti sydämestäni kaiken sen tilan, jota nimitin tyhjiöksi.

Vihreällä ruohikolla Keväthelmi kumartui puoleeni huulet sokerikuorrutteessa ja nauroi niin, että sisälläni kupli ja kimmelsi. Minä otin hellästi kiinni ruskeiden suortuvien verhoamasta niskasta, jonka alla lämpö nukkui tyytyväisenä samettista ihoa vasten. Hiljaisuus laskeutui vaaleiden pyökkipuiden kannatteleman taivaankannen takaa, kun minä katsoin syvälle hänen silmiinsä ja ymmärsin ymmärtämättömän.

Keväthelmi nauroi ja tanssi ja oli kuten kuka tahansa muukin. Minä katsoin syvälle ja syvemmälle, yritin ymmärtää ja käsittää sinisyyden takana elävien tunteiden pohjattoman avaruuden, mutta löysin vain kauniin vaaleanpunaisiksi maalattuja naamiokerroksia yksi toisensa jälkeen.

Turhauduttuani sinisten silmien kautta sinkouduttavaan avaruusmatkailuun minä kysyin, miksei hän koskaan puhu minulle, vaikka tietää, että olen tässä vahvempana ja jykevämpänä kuin kalliot ja puut?

Sanoin hänelle: "Äläkä valehtele, älä valehtele enään, sillä minä näen, ettei kaikki ole hyvin; jossain syvällä minä näen todellisen Keväthelmen."

Hetkeksi sanani toivat hämmennyksen. Puisto pyöri ympyrää. Keväthelmi pyöritteli ruskeita suortuvia etusormensa ympärille ja myhäili ajatuksissaan. Vesi laskeutui ruohonkorsille. Kuulin tippuvien pisaroiden rytmin ja sitä seuraavan sähinän, kun kastevesi haihtui ruohomatolta ylös ilmaan, kuten haihtuivat myös Keväthelmen kyyneleet hänen silmistään.

"Sinä olet typerä tyttö, Meri, niin kovin typerä. Minulla on kaikki hyvin. Etkö sinä näe puita ja taivasta ja lintuja ja maailmankaikkeutta?"
"Näen sen kaiken, mutta sinua minä en löydä."

Keväthelmi katsoi minuun pitkään. Hän näytti minulle silmiensä takana myllertävän myrskyisen avaruuden, jossa tunteet sinkoilivat ja räjähtelivät kuin asteroidit ja metallinkappaleet. Keväthelmi katsoi ylös taivaalle ja kertoi, ettei enää ole ehjä. Hän pelkäsi kaikkea muuta paitsi kuolemaa.

Syyskuussa Helsingin rannikolle huuhtoutui tiedostamaton määrä sotkuisia ajatuksia ja tunneavaruutta.
Viikkoa myöhemmin löydettiin samasta merestä rapujen kaluama Keväthelmi.

Elämäntarkoitus

Kettutyttö täytti kaksitoista, kun hän ymmärsi, mikä erottaa ihmisen eläimistä. Tämä tieto painoi hänen hartioillaan kuin avaruus; se kasvoi loputtomasti, venyi uusiin ulottuvuuksiin ja oli lopulta tuhota hänet.

Kettu istui syysiltaisin pyökkipuun tiputtaman monivärisen lehtimaton päällä ja katsoi lammen sysimustassa vedessä uivia sorsia, jotka kaartelivat pieniä, suloisia ympyröitä tarvitsematta elämäntarkoitusta.

Ihmiset juoksevat samoja typeriä ympyröitä ja etsivät elämälleen määränpäätä ja tarkoitusta ja suuria valheita, joiden mukaan yhden ainoan, mitättömän olennon olemassaolo suuressa universumissa on jollakin tapaa merkityksellistä. Ihmiset hakevat turvaa Jumalista ja tieteestä; he hakevat elämäntehtävää täyttääkseen kaiken se tyhjän ajan, joka on liian pitkä ja liian lyhyt samaan aikaan.

Lapsena aika on loputon käsite; tärkeää on vain nauraa ja juosta ja hyppiä tuulisilla aukioilla ja kesäkukkia kasvavilla pelloilla, uida joissa, valvoa taskulampun kanssa peiton alla, huutaa, kiivetä puihin ja tökkiä tienpientareelle sinkoutuneita kuolleita pesukarhuja pitkillä koivunoksilla. Lapsena ei ole kiirettä tai vastuuta, eikä silloin tiedetä mitään siitä rumasta maailmasta, jossa tarvitaan elämäntarkoitus, että voi tuntea olevansa elossa.

Aikuisena aikaa on liikaa, mutta silti eletään jatkuvan kiireen ja paineen alla; lapset on vietävä kouluun ja ehdittävä aamuruuhkassa työpaikalle, kuunneltava kokouksissa, lähdettävä töistä suoraan hakemaan lapsia savikerhosta, josta ne on kuskattava suoraan hammaslääkäriin ja sen jälkeen keskustaan ostamaan naamiaisvarusteita ja pyyhekumeja, sitten kaahataan kotiin, sillä on siivottava keittiö, leivottava sämpylöitä, siivottava uudelleen, yritettävä kaiken tämän keskellä saada liitoksistaan repaleinen parisuhde kestämään ja lopulta opeteltava päästämään irti, kun pöydänreunalle on muutaman kuukauden mykkäkoulun jälkeen ilmestynyt pinollinen eropapereita. Aikaa on liikaa elettäväksi, mutta silti eräänä päivänä herätään paniikkiin, kun ei enää tiedetä, mihin se kaikki aika on yhtäkkiä kadonnut.

Kettu tiesi tämän, tiesi sen kaiken, vaikka oli vasta lapsi (olihan hän nähnyt ajan eläneen ja kuolleen äitinsä väsymyksen uurtaneissa kasvoissa) ja niinpä Kettu päätti, ettei hän tahtonut elämäntarkoitusta. Se teki ihmisestä ihmisen, heikon ja epävarman.

Kettu valui omaan, hiljaiseen, mediataatiomaiseen tilaansa. Muutaman päivän kuluttua erokiistojen väsyttämä äiti kysyi, mikä lapsen oli hätänä, kun ei puhumaan suostunut. Kettu istui hiljaa tovin verran, tuijotti mustaa lampea ja kun hän viimein puhui, hänen äänensä oli käheä kuin miehen, joka puhuu ensimmäistä kertaa herättyään kahden vuoden koomasta:
"Minulla ei ole mitään sanottavaa, mutta sen minä tiedän, äiti, että jos saisin mahdollisuuden syntyä uudelleen olisin mielummin lintu kuin ihminen."