Elämäntarkoitus

Kettutyttö täytti kaksitoista, kun hän ymmärsi, mikä erottaa ihmisen eläimistä. Tämä tieto painoi hänen hartioillaan kuin avaruus; se kasvoi loputtomasti, venyi uusiin ulottuvuuksiin ja oli lopulta tuhota hänet.

Kettu istui syysiltaisin pyökkipuun tiputtaman monivärisen lehtimaton päällä ja katsoi lammen sysimustassa vedessä uivia sorsia, jotka kaartelivat pieniä, suloisia ympyröitä tarvitsematta elämäntarkoitusta.

Ihmiset juoksevat samoja typeriä ympyröitä ja etsivät elämälleen määränpäätä ja tarkoitusta ja suuria valheita, joiden mukaan yhden ainoan, mitättömän olennon olemassaolo suuressa universumissa on jollakin tapaa merkityksellistä. Ihmiset hakevat turvaa Jumalista ja tieteestä; he hakevat elämäntehtävää täyttääkseen kaiken se tyhjän ajan, joka on liian pitkä ja liian lyhyt samaan aikaan.

Lapsena aika on loputon käsite; tärkeää on vain nauraa ja juosta ja hyppiä tuulisilla aukioilla ja kesäkukkia kasvavilla pelloilla, uida joissa, valvoa taskulampun kanssa peiton alla, huutaa, kiivetä puihin ja tökkiä tienpientareelle sinkoutuneita kuolleita pesukarhuja pitkillä koivunoksilla. Lapsena ei ole kiirettä tai vastuuta, eikä silloin tiedetä mitään siitä rumasta maailmasta, jossa tarvitaan elämäntarkoitus, että voi tuntea olevansa elossa.

Aikuisena aikaa on liikaa, mutta silti eletään jatkuvan kiireen ja paineen alla; lapset on vietävä kouluun ja ehdittävä aamuruuhkassa työpaikalle, kuunneltava kokouksissa, lähdettävä töistä suoraan hakemaan lapsia savikerhosta, josta ne on kuskattava suoraan hammaslääkäriin ja sen jälkeen keskustaan ostamaan naamiaisvarusteita ja pyyhekumeja, sitten kaahataan kotiin, sillä on siivottava keittiö, leivottava sämpylöitä, siivottava uudelleen, yritettävä kaiken tämän keskellä saada liitoksistaan repaleinen parisuhde kestämään ja lopulta opeteltava päästämään irti, kun pöydänreunalle on muutaman kuukauden mykkäkoulun jälkeen ilmestynyt pinollinen eropapereita. Aikaa on liikaa elettäväksi, mutta silti eräänä päivänä herätään paniikkiin, kun ei enää tiedetä, mihin se kaikki aika on yhtäkkiä kadonnut.

Kettu tiesi tämän, tiesi sen kaiken, vaikka oli vasta lapsi (olihan hän nähnyt ajan eläneen ja kuolleen äitinsä väsymyksen uurtaneissa kasvoissa) ja niinpä Kettu päätti, ettei hän tahtonut elämäntarkoitusta. Se teki ihmisestä ihmisen, heikon ja epävarman.

Kettu valui omaan, hiljaiseen, mediataatiomaiseen tilaansa. Muutaman päivän kuluttua erokiistojen väsyttämä äiti kysyi, mikä lapsen oli hätänä, kun ei puhumaan suostunut. Kettu istui hiljaa tovin verran, tuijotti mustaa lampea ja kun hän viimein puhui, hänen äänensä oli käheä kuin miehen, joka puhuu ensimmäistä kertaa herättyään kahden vuoden koomasta:
"Minulla ei ole mitään sanottavaa, mutta sen minä tiedän, äiti, että jos saisin mahdollisuuden syntyä uudelleen olisin mielummin lintu kuin ihminen."