Lohikäärmeen poika

Voi, kuinka pitkään mun onkaan pitänyt sotkea sormeni lohikäärmeisiin ja fantasiaan! Päätin viimein aloittaa ja nyt mulla on kasassa alkeellinen juoni ja päähahmojen luonnetyypit. Loppuratkaisusta mulla ei ole mitään hajua, joten vielä pitäisi saada keksittyä tarinalle luoteva lopetus, etten päädy kirjoittamaan hölynpölyä kymmeniä sivuja vain ymmärtääkseni, että teksti on mahdoton lopettaa.

Päähahmokaksikkona Ozora (mahdollisesti nimeen tulee vielä muutoksia) ja Kaito, jotka kohtaavat tarinassa pakotettuina, eivätkä todellakaan ole halukkaita tutustumaan tai solmimaan ystävyyttä vähimmissäkään määrin. Juoni kuitenkin tiivistyy sellaiseksi selviytymiskamppailuksi, että kaksikko alkaa luottaa toisiinsa, kun ketään muutakaan ei ole. Lopusta sitä ollaankin sitten erottamattomia ystäviä.

Vietin yli tunnin verran tutkien Japanin kasvillisuusvyöhykkeitä, kasvistoa ja eläinlajeja. Muutama lohikäärmerotu on jo valmiiksi suunniteltu ja ideoitu ja hahmotan ja avaan tätä itelleni auki ajatus ajatukselta.

Tässä on teille vähän alkumaistiaisia, mutta varoitan, että tää on vielä hyvin keskeneräisessä vaiheessa ja vasta luonnos.


Prologi:

Kattotiilet rapisivat sandaalien alla. Aurinko nousi hitaasti idästä kaukaisten temppeleiden takaa maalaten vihreät metsämaisemat hetkeksi kullanhohtoisiksi. Talojen seinillä kasvava kultahumala oli levittänyt kirkkaanvihreät lehtensä punaista kiviseinää vasten. Puoliksi sen alla kasvoi keltainen kiinankärhö, jonka kellomaiset, kauniit kukat olivat avautuneet vastaanottamaan aamuauringon uneliaita valonsäteitä.

Vanhan tiilitalon takapihan puuportin yli hyppäsi kymmenvuotias poika, jonka mustiin hiuksiin oli takertunut oksia ja ruohonkorsia. Hän kiipesi tikapuista ylös katolle ja mutkitteli eteenpäin mustia pilviä tupruttavien savupiippujen välistä. Hän loikki katolta toiselle ja laskeutui kissan tavoin jaloilleen alas mukulakivillä päälystetylle toriaukiolle, jolla tuoksui vastaleivotun leivän ja paistettujen kananmunien tuoksu. Kaitoksi kutsuttu poika pyyhälsi kahden, mustan häränpoikasen välistä sivukujalle ja sieltä soratielle, jonka molemmilla puolilla kohosivat kullankeltaiset, tuulen huojuttamat vehnäpellot; niiden takana taivas oli täydellisen sininen kullanhohtoiseksi värjäytynyttä horisonttia lukuun ottamatta.

Kaito juoksi niin lujaa, että häneltä oli mennä henki. Maisemat pyörivät hänen päässään kuin vapaapudotuksessa; millään ei tuntunut olevan mitään järkeä. Heinä yhtyi taivaaseen ja kieppuvia, pieniä pilviä oli mahdoton tunnistaa siellä täällä soratietä kimmeltävistä vesilätäköistä. Hän oli syönyt viimeisten kolmen vuorokauden aikana liian vähän siihen nähden, miten kovaa ja pitkiä matkoja hän kymmenvuotiaaksi juoksi. Heikotuksestaan huolimatta nuorukainen lisäsi tahtia ja pysähtyi haukkaamaan happea vasta vanhan, käyttökelvottoman tuulimyllyn juurella. Pahan olon aalto huokui yllättäen hänen ylitseen, ja Kaito taipui välittömästi kaksinkerroin rasituksesta, oksensi ulos syömänsä vaatimattoman maalaisaamiaisen ja piteli itseään maassa nelinkotin kädet ja jalat täristen. Hän veti keuhkonsa täyteen happea ja nousi pystyyn hyvin vaivaloisesti. Vain muutaman minuutin lepotauon jälkeen Kaito pyyhki hikiset suortuvat kasvoiltaan ja alkoi juosta uudelleen.

Hänen takanaan liiteli neljä piikkipyrstökiitäjää etsimässä aamiaista. Ne päästivät korkeita, suloisia ääniä leijaillessaan ilmassa siniset silmät kimmeltäen. Välillä joku linnuista painoi siipensä suppuun ja sukelsi uhkarohkeasti kohti soratietä napatakseen kiinni sitä ylittävän koppakuoriaisen. Kaito vihelsin kiitäjille hampaidensa lomasta, pyyhälsi läpi korkeiden vehnäpeltojen ja tasapainotteli puron yli kivien päältä maanviljelijöiden kylän itäiselle puolelle. Hän hyppäsi puuportin yli pienelle laitumelle ja juoksi niin lujaa, että jalat olivat antaa myöten. Aitauksen täysikasvuinen ja valtavaksi lihotettu härkä kohotti levottomana päätään ja mylvähti matalasti, mutta oli ilmeisesti aivan liian laiska juostakseen pojan perään aamiaisensa äärestä. Se laski mustan turpansa takaisin keltaiseen heinään ja antoi Kaiton mennä.

Pikkupoika juoksi lampaiden aitauksen läpi sivukujalle ja siitä takaisin vaatimattomalle torialueelle, joka oli kymmenessä minuutissa herännyt henkiin. Naiset keräsivät kokoon pieniä puupöytiä ja hoputtivat jälkikasvuaan lempeästi aamupesulle. Vanhemmat pojat paimensivat vuohia ja nuoria sikoja kylän laidoille pystytettyihin, räsyisiin aitauksiin.

Kaito juoksi kaiken ohi niin nopeasti, että hän ei nähnyt muuta kuin silmissä viliseviä värejä . Hän pinnisti voimansa äärimmilleen ja hyppäsi viimeisillä voimillaan puisen aidan yli oman kotitalonsa takapihalle. Hän haukkoi keuhkoihinsa happea kuin sydänkohtauksen saanut laskeuduttuaan polvilleen japanilaisen, yli viisikymppisen naisen eteen. Hän kumarsi niin alas, että hänen otsansa kosketti pihan multaista maata. Avattuaan silmänsä pitkäksi valuneen, syyttävän hiljaisuuden jälkeen, maa lopetti pyörimisen hänen ympärillään.

"Ei lainkaan kehitystä viikkoon", nainen lausui hitaasti. Hän oli vetänyt hiuksensa kireälle nutturalle ja kietonut tummanharmaan hiusmytyn ympärille punaisen silkkinauhan. Naisen tummanruskeat, julmat haukansilmät siristyivät useiden ryppyjen uurtamilla kasvoilla, kun hän kuljetti kättään hitaasti indigonsinisen kimonon yksinkertaisesti kuvioidulla reunalla ja pudisteli tyytymättömänä päätään.

"Mirakawa-sama, anna anteeksi, minä lupaan yrittää lujempaa", Kaito hengähti. Hän kohottautui maasta vain muutaman sentin kohdatakseen anovana naisen katseen, mutta tämä painoi hänet takaisin maata vasten ja nousi kirsikkapuusta veistetyltä tuolilta miltein inhoava ilme kasvoillaan.
"Juokse sitten."

Kaito uskalsi nostaa kasvonsa multaisesta maasta uudestaan vasta, kun oli varma Mirakawan lähdöstä. Hän nousi pystyyn kauttaaltaan likaisena, mutta liian epävarmana kysyäkseen lupaa kylpyyn. Kaito ponnisti vesitynnyrin reunalta ylös katolle, heitti jalkansa tiilikaton reunan yli ja jäi katselemaan vaitonaisena helteiseen autereeseen, jonka kirkaassa hohteessa liikkui kaukana horisontissa raskaisiin armoreihin puettuja lohikäärmeitä.